Muutosta, täällä olosta ja koti-ikävästä

Laura


Tää topic on kypsyny mun päässä nyt jo hetken aikaa ja ajattelin jakaa teillekkin vähän mitä mun pään sisällä liikkuu ja näin yön pikkutunneilla on helppo vähä synkistellä. Mua huomenna luultavasti kaduttaa et oon kirjottanu jotaki näinki henkilökohtaista julkiseen blogiin mutta toisaalta mistä lähtien oon ruennu peitteleen mun tunteita? Sama kai se on kirjottaa ku huutaa ääneen. Jos ette siis jaksa lukee (vähäistä!!) uikusta niin tän postauksen voi ihan hyvin skipata... ;)

Oon tehny tässä elämässä kaks tosi vaikeeta päätöstä. Toinen oli parisuhteen päättäminen ja toinen tänne lähteminen (kylläpä mun elämä on ollu helppoa!!) Kummassaki asiassa oli puolensa mutta vaan toista oon katunu jossain vaiheessa. Ja se asia ei ollu tänne muuttaminen. Vaikka oliki aivan hemmetin vaikeeta olla Oulun lentokentällä halaamassa viimeistä kertaa kaikista tärkeimpiä niin tiesin jo sillon et tää on sellanen asia mikä tulee mua kaduttaan jos en lähe ees koittamaan (vaikka niinko Salla sanokin että vaikka täällä olis kaikki ihan päin vittua niin menisin silti koko tutkinnon sisulla läpi.... :D). Koko melkeen 18 tuntinen tulomatka meni aika hiljasissa fiilingeissä ja yöllä ennen unta tuli viimeinen itku. Mutta sen itkun jälkeen en oo vielä koti-ikävää kertaakaan itkeny. Okei, mää tiedän että tässä on menny vasta vähä reilu kaks kuukautta, mutta silti oon aika yllättyny kun oon tällänen itkupilli :D

Multa on aika monesti kysytty (viimeksi tänään) et onko mulla ikävä kotiin. Tännään ekaa kertaa jäin miettimään ennen ku vastasin. Yleensä kieltävä vastaus on tullu ku apteekin hyllyltä mutta nyt kun Markus koulussa kysy niin mun piti oikeen pysähtyä miettimään. Ja tiiättekö, ei mulla oo. Joo okei, kyllä mulla sydäntä pakottaa (ja vituttaa ja itkettää) ku nään kaikkia teidän uusia kuvia ja uusia inside-juttuja joita tiedän etten tuu ikinä ymmärtään. Mutta oon myös tajunnu (ja ennenkaikkea oon tosi lähellä myös hyväksymässä) sen että vaikka mää oon täällä niin teidän kaikkien elämät siellä jatkuu. Että maailma oikeesti pyörii ilman muakin :D

Kuitenkin se tieto lohduttaa että vaikka kaikki ei tuu oleen samanlaista ku ennen silloin ku tuun käymään, tiiän että mua on odottamassa ihmisiä ketkä haluaa nähdä ja odottaa mua takaisin <3 Vaikka mun elämä Oulussa oli aika helvetin huippua pääpiirteittäin, on mulla täällä parempi ja helpompi olla. Ainaki toistaiseksi. Kaikkein parasta siinä kun saa aloittaa täysin puhtaalta pöydältä on se että saat aloittaa täysin alusta. Ihmisillä ketä tapaat ei oo minkäänlaista ennakkokäsitystä susta. Ekaa kertaa todella pitkään aikaan en oo kenenkään sisko, kaveri, tytär tai eksä. Aika harvinaista herkkua 21 vuotta pienessä kaupungissa asuneelle siis ;) Ja musta tuntu et tää puhdas alku ei olis voinu tulla parempaan saumaan mun elämää. Olin (ja oon kyllä vieläki) sellaisessa oravanpyörässä että ehkä tää välimatka auttaa pääseen eteenpäin. Tai sitten ei. Time will tell :)

No, miten se elämä täällä rullaa? Täytyy sanoa että ei paljon eroa elämästä Suomessa, tietty ihmiset ja miljööt on vaihtunu mutta muuten mennään samalla peruskauralla. Koti -> koulu -> koti -> kauppa -> koti - > baari -> koti. Then you wake up the next day and do it all over again. :D Oon jo sanonukki et tykkään mun kämppiksistä ihan hurjasti. Niiden lisäksi oon saanu myös muita kavereita joista oon kans tosi kiitollinen. Läheisriippuvaisena en ees haluais kuvitella millaista täällä olis ilman et välillä saa puhua jonkun oikeen ihmisen (vaikka on ne fb/skype-keskustelut kans aika ihania <3) kanssa oikeista asioista ja purkaa jos joku painaa mieltä. Opiskelun alotin aivan törkeellä motivaatiolla ja no miten siinä kävi...... :D On sitä vielä oikeesti jälellä oon vaan ollu nyt (liian) preoccupied tän sosiaalisen elämän kanssa. Joulun jälkeen lupaan get a grip!!

Kuten sanoin aikasemmin, oon tosi läheisriippuvainen ja kaikki taitaaki jo tietää mistä tai keneltä se läheisyys yleensä tulee. Nyt kun ei voi enää lähettää nopeeta "moro tuun yöksi" - tekstaria vaan pitää olla (ja mennä nukkumaan!!) yksin (paitti ei sillo ku emmi on täällä tai kömmin katien viereen :D) on monesti tullu suru puseroon. Vaikka tääki kirvelee aika makiasti, tiiän että pakko senkin on joskus helpottaa. Mun uuden vuoden lupaus oli et opettelen olemaan yksin (ja että käyn leffassa yksinäni!). No näin melkeen vuoden jälkeen voin kertoa et oon feilannu aika pahasti molemmissa.... :D Leffaan vielä ehin mutta musta tuntuu et se toinen onkin jo sitten pidempi prosessi ja tulee olemaan yks mun ens vuoden lupauksista :)

Summasummarum, tää paikka ei tunnu vielä kodilta mutta ei sen ehkä tarvikkaan. Mulla on täällä hyvä olla just nyt ja tiedän et tää on vaan välipysäkki matkalla mun tulevaan kotiin. Missä se on, en tiiä mutta sen tiedän että sinne on vielä jonkun verran matkaa. Nyt oon kuitenkin päässy liikenteeseen ja oon varma et oon matkalla oikeeseen suuntaan. :) Niinku Bob Dylan sano et; "I was born very far from where I was supposed to be and so I'm on my way home, you know?"

<3 Laura

Peeäs, kaikki kaiffarit ketä tätä lukee ootte rakkaita ja ei oo ennää ku alle kuukausi ku taas nähhään! ja luppaan et ens postaus on jottain iloista ku tää oli tällästä synkistelyä! :D

Peepeeäs, kuvat on bloggarimaisesti we<3itistä. :D